Viimeiset vuodet olemme eläneet kriisistä kriisiin. Tukipaketteja on kasattu, mutta monet niitä tarvinneet ovat jääneet ilman tukea. Tämä siitä huolimatta, että hyvätuloisille on ollut varaa maksaa ylimääräiset lapsilisät ja hyvätuloisten sähkönlaskuja tukea.

Politiikka unohtaa toistuvasti opiskelijat, yksinasuvat, lapsettomat ja vuokralla-asuvat. Kun koronakriisi laittoi ravintolat ja kulttuuritapahtumat kiinni ei pienipalkkaisille työntekijöille juuri tukea herunut. Ihmiset, joilla ei ollut missään kohtaa mahdollisuutta kerryttää taloudellista puskuria joutuivat hyvin ahtaalle. Heidän avukseen ei haluttu rientää.

Päätöksiä tulee ohjata tarve eikä poliittiset pikavoitot. On täysin perusteltua, että tuemme ihmisiä kriiseissä, mutta sen avun pitää mennä sellaisille, jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Nyt emme ole siinä onnistuneet.

Esimerkiksi yksinasuvien unohtaminen ei rajoitu pelkkiin kriiseihin. Se näkyy esimerkiksi kotitalousvähennyksessä, jota yksinasuva ei pysty hyödyntämään lähellekään yhtä kattavasti kuin pariskunta, vaikka tehtävä hankinta olisi saman hintainen. Tämä ei ole oikein.

Yksinasuviin, opiskelijoihin, lapsettomiin ja vuokra-asujiin kuuluu hyvin moninainen joukko ihmisiä, mutta yksi korostuu ylitse muiden: nuoret aikuiset. Esimerkiksi ensimmäinen koronavuosi laski nuorten aikuisten palkkatuloja 20 kertaa keskiarvoa enemmän. Samalla nuoret aikuiset ovat niitä, joiden pitäisi kannatella tätä yhteiskuntaa seuraavat vuosikymmenet.

Opintolainakanta on yli kaksinkertaistunut vuoden 2017 jälkeen. Opintolaina on n. 70% opintotuesta. Tällä hetkellä myös opintotuen korkokatto olisi tarpeen, sillä laina on monelle opiskelijalle väistämätön pakko. Enemmistö on sanonut sitä nostavansa riittämättömän toimeentulon vuoksi. On kohtuutonta, että meillä on yksi ryhmä – opiskelijat – joiden oletetaan ottavan lainaa kattaakseen elinkustannuksensa. Opintotukeen tarvitaan 100 euron tasokorotus.