Petri Rajala esitti kirjoituksessaan (AL 30.3) vanhakantaista kritiikkiä huumeiden käyttöhuoneita kohtaan. Kirjoitus oli kauttaaltaan osoitus siitä, mikä Suomen päihdepolitiikan keskeinen ongelma on. Sitä tehdään valitettavan usein keskiluokan äänten toivossa eikä niinkään itse päihderiippuvaisia auttaakseen.

Perinteinen, Rajanlankin kirjoituksessa noussut väite on, että käyttöhuoneet yllyttäisivät huumeiden käyttöön. Todellisuudessa käyttöhuone kannustaa huumeiden käyttöön yhtä paljon kuin oksennuspussi lentokoneessa voimaan pahoin. Pahoinvointi tapahtuu oli sitä pussia saatavilla tai ei. Itselle ja muille koituvat haitat ovat vain melkoisesti pienempiä, jos pussi löytyy.

Seuraava väite on, että käyttöhuoneet lisäisivät rikollisuutta ja turvattomuutta. Tutkimusnäytön mukaan päinvastoin alueilla missä käyttöhuoneita on otettu käyttöön ympyröivän yhteisön tyytyväisyys sekä yleinen turvallisuus ovat lisääntyneet.

Kolmanneksi sanotaan, että käyttöhuoneet toisivat mittavia kustannuksia. Tämäkin on ristiriidassa tutkimustiedon kanssa. Käyttöhuoneilla olisi huomattavia ennaltaehkäiseviä ja sitä kautta myös kustannuksia laskevia vaikutuksia. Esimerkkinä voidaan käyttää tulehtuneita pistohaavoja, joiden hoitoon varhaisessa vaiheessa riittää antibiootit, mutta pahaksi päässyt tilanne voi vaatia jopa viikkojen osastojakson. Pelkästään yksi vuorokausi tehohoidossa maksaa n. 3000 euroa.

Neljänneksi todetaan, että tuskin kukaan haluaisi käyttöhuonetta naapuriinsa. Parvekkeeltani avautuu tälläkin hetkellä suora näkymä huumeiden käyttötilaan. Se vain sattuu olemaan yksi Tampereen keskustan puistoista. Kyse ei ole siitä onko meillä käyttöhuoneita vai ei. Kyse on siitä ovatko puistoja, porttikongeja ja julkisia vessoja vai ammattilaisten valvomia tiloja.

Päihdepolitiikan lähestyminen moraaliposeerauksen kautta on johtanut tilanteeseen, jossa Suomessa kuollaan huumeisiin keskimäärin 10 vuotta nuorempana kuin muualla Euroopassa. Eikö jo kannattaisi kokeilla tutkimustietoa jalan tamppaamisen sijaan?

Jätä kommentti