Ulos heitetty – narkomaanin tarina

Riikan oireilut alkoivat kunnolla yläasteella. Ensimmäisen itsemurhayritystä seurasi sairaalajakso psykiatrisella osastolla. Toisen sairaalajakson aikana tuli huostaanotto, jota seurasi pallottelu eri laitoksien ja sairaaloiden välillä, kunnes Riikka tuli täysi-ikäiseksi. Välissä oli myös lyhyt jakso alkoholisti-isän hoteissa, josta hän pääsi pois kerrottuaan sosiaalityöntekijälle seksusaalisesta ahdistelusta.

Riikka ei ole aivan varma, miksi häntä ei otettu takaisin kotiin toisen sairaalajakson jälkeen. Hän epäilee syyksi sitä, että häntä pidettiin uhkana nuoremmille sisaruksille. Lapsuuttaan hän kuvailee turvattomaksi; väkivaltaa, koulukiusaamista ja yksin jäämistä.

Imppaamisen Riikka aloitti 13-vuotiaana. Kannabis tuli kuvioihin 15-vuotiaana ja kovat huumeet pari vuotta myöhemmin. Laittomat aineet Riikka päätti jättää 18-vuotiaana tuoreen aviomiehensä kanssa. Alkoholia meni päivittäin.

Tuota aikaa kesti puoli vuotta, kunnes pari hakeutui yhdessä hoitoon pakoon Riikan miehen velkojia. Hoidossa vietetyn ajan loppupuolella Riikka huomasi olevansa raskaana. Ero tuli hetkessä tämän jälkeen.

Noihin aikoihin Riikka pysyi raittiina vuoden. Raittiutta seurasi alkoholin kohtuukäyttö, joka johti jälleen amfetamiiniretkahdukseen. Muutaman kuukauden jälkeen sama toistui ja vauva otettiin huostaan.

Lapsen huostaanotto katkaisi kamelin selän. Riikka ryhtyi kiskomaan aineita rankalla kädellä, kunnes pääsi samaiseen hoitokotiin, josta oli aiemmin päässyt vuodeksi kuiville. Aineiden käyttö jatkui hoidossakin ja reilussa viikossa hänet heitettiin pihalle. Muutaman kuukauden päästä Riikka pääsi uudelleen katkolle, josta hänet heitettiin myös ulos.

Epäonnistuneita hoitoyrityksiä seurasi rikollisuus. Riikan kohdalla se tarkoitti jonkin verran omaisuusrikoksia, mutta pääasiassa hän teki palveluksia amfetamiinia maahantuovalle miehelle, joka maksoi annoksilla.

Eri pituiset hoitojaksot jatkuivat tuloksettomina, joista moni päättyi väkivaltaa seuranneeseen uloskirjaamiseen. Välillä itsetuhoisuus vei Pitkänniemeen psykiatriselle osastolle. Riikan mukaan hän ei kestänyt vierotusoireita eikä epäoikeudenmukaista kohtelua. Hän olisi tarvinnut sitä, että hänet olisi nähty ihmisenä.

Ensimmäinen kosketus korvaushoitoon tuli Virosta Wismarin sairaalasta, jonne Riikka lähti vartavasten. Tuota aikaa Riikka kuvailee hyvin sekavaksi. Se päättyi kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, kun Suomi ja Baltian maat tekivät sopimuksen, ettei lääkkeitä saanut enää tuoda Suomeen.

Tampereella aloitetun korvaushoidon myötä kaikki muut aineet jäivät – yhtä kannabisretkahdusta lukuunottamatta. Muutamien viikkojen jälkeen tapahtui seuraava retkahdus. Tämä trendi jatkui, kunnes Riikka sai kotilääkkeet.

Kotilääkkeet mullistivat Riikan elämää: niitä piikittämällä vierotusoireet pysyivät kurissa ja lääkkeitä myymällä pääsi kelpo ansioihin. Aluksi Riikan annos oli 22 milligrammaa, josta hän saattoi myydä 20 milligrammaa ja ”vetää hihaan” vain kaksi milligrammaa. Tuohon aikaan kahdeksasta milligrammasta Suboxonea sai noin 30 euroa, Riikka saattoikin tienata 75 euroa päivässä myymällä osan lääkkeistään.

Pillereinä saadut kotilääkkeet liotettiin veteen, jotta niitä pystyi piikittämään.

Noin 2000 euron lääkemyynnin oheen tulivat kuukausittaiset tuet. Riikka pystyi elämään varsin leveästi eikä hän edes kokenut tekevänsä mitään rikollista. Todellisuus valkeni vasta myöhemmin korvaushoidon jäätyä taakse.

Kaikista traagisimpana Riikka pitää sitä, että Tampereella korvaushoidossa oleville ei ole saatavilla psykososiaalista tukea lähellekään siinä määrin kuin olisi tarve. ”Korvaushoito on sitä, että lääkkeet haetaan ja ihmiset kuvittelevat olevansa hoidossa, ottaneensa askeleen parempaan”.

Hän kertoo nuorista ihmisistä, joilla on muutaman vuoden käytön jälkeen todettu krooninen opioidiriippuvuus ja ainoaksi hoitomuodoksi korvaushoidon. Ketä tämä palvelee? Niitä palveluntuottajia, jotka saavat bonuksia perustuen hoidossa olevien asiakkaiden määrään.

Hän oli useasti pyytänyt päivä annoksensa pienentämistä, mutta siihen ei oltu suostuttu. Hän ei kuulemma ollut valmis siihen. Riikka koki, että häntä ei yritettykään saada toipumaan riippuvuudesta.

Kun Riikka tuli uudelleen raskaaksi hän pääsi apteekkijakelusta toisen palvelun piiriin, jossa hän sai paremmin tukea tilanteeseensa, mutta piikittäminen jatkui koko raskauden ajan. Lääkkeiden piikittäminen loppui vasta lapsen syntymään.

Toisen lapsen syntymän jälkeen Riikka pääsi ryhtyi käymään päihderyhmässä, jossa koki saavansa ensimmäistä kertaa apua addiktiosairauteensa. Korvaushoitolääkkeet jäivät tämän myötä kokonaan.

Kuopuksensa Riikka antoi huostaan pian lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Hän ei jaksanut vastata pienen lapsen tarpeisiin. Traumaperäinen stressihäiriö ja dissosisaatio nousivat jälleen pintaan. Riikka ymmärsi, että lapsi traumatisoituisi pahasti, jos jäisi kotiin. Hän ei ollut kykenevä tasapainoiseen ja läsnäolevaan vanhemmuuteen.

Riikan esikoinen käyttänyt aineita ja ollut laitoshoidossa. Esikoisen kertoman mukaan hän olisi ollut viime vuoden lopulta kuivilla, mutta varmuudella Riikka ei osaa sanoa. Tämä on surullinen esimerkki huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta – esikoinen on toisessa polvessa huostaanotettu ja huumeaddikti.

Nyt Riikka on ollut raittiina reilut puolitoista vuotta ja opettelee edelleen elämää ilman aineita – vailla töitä tai opiskelupaikkaa. Tästä huolimatta Riikka kokee, että hänen tilanteensa on parempi kuin koskaan ennen.

Hän ajattelee olevansa viimein vapaa.

Riikan nimi on muutettu.