Lasten ja nuorten liikkumattomuus on hyvin huolestuttava ilmiö. Tästä voidaan osittain syyttää digitalisaation mukanaan tuomia lukuisia muita harrastusmuotoja, mutta uskallan väittää, että vanhoissa asenteissa on myös paljon murrettavaa. Ensin mainittu on haaste, jonka voimme ratkaista. Toinen näistä on ongelma, joka täytyy ratkaista.

Hyväksytty kiusaaminen on koululiikunnan keskiössä. Lajivalikoima on osin resurssipulan takia suppea ja joukkuelajipainotteinen. Varmasti jokaisella on muistissa se, kuinka samat henkilöt valittiin joukkueisiin aina viimeisenä lajista riippumatta. Tai se, kuinka koko luokka oli kerääntynyt katsomaan, kuinka joku ei saanutkaan vedettyä ainoatakaan leukaa. Surullisinta on se, että tämä kaikki on organisoitu opettajien toimesta – esimerkiksi järjestely, jossa parhaat pelaajat ohjataan valitsemaan joukkueet, on valitettavan yleistä koululiikunnassa. Mainitut eriarvoistavat liikuntamuodot ja asenteet eivät kannusta niitä lapsia ja nuoria, joille liikunta olisi ensiarvoisen tärkeää, edes kokeilemaan.

Uudessa opetussuunnitelmassa painotetaan kokonaisvaltaista liikuntakasvatusta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pyritään pois lajikeskeisyydestä.

Liikunnassa tulisi vallita mahdollisimman suuri valinnan vapaus – mitä merkitystä sillä on miten nuoret liikkuvat, kunhan he liikkuvat? Koululiikuntaan voitaisiin hyvin tehdä kokeiluja siitä, että oppilaat saisivat tietyssä vaiheessa valita, haluavatko he harrastaa yksilö- vai joukkuekeskeisempiä lajeja. Uskallan väittää, että nuoren liikunnallisen itsetunnon ja liikuntaharrastuksen jatkuvuuden kaikkien kannalta olisi parempi, jos nuoret saisivat päättää itse pelaisivatko joukkuelajin sijaan esimerkiksi tennistä. Ketään ei motivoi se, että yksilö- tai parilajeista motivoituvat nojailevat pakollisen jalkapallotunnin ajan maalitolppaan.

Nuorten liikkumisen vähentyminen korreloituu myös siihen, kuinka paljon ympäristöä osataan arvostaa. Jos nuori ei vietä luonnossa aikaa, ei hän luultavasti osaa antaa sille yhtä paljon arvoa kuin mitä luonto ja ulkoliikunta ansaitsisi. Monelle oppilaalle jo hetken luontokävely voi olla palkitsevampaa kuin jokin omasta mielestä vastenmielinen lajimuoto. Toivonkin, että valinnanvapauteen ja luonnon hyödyntämiseen tullaan satsaamaan osana liikuntakasvatusta.

Suuriin ongelmiin ajaudutaan silloin, kun pakon edessä tehty suoritus johtaa traumatisoitumiseen. Varmasti miltei jokaisella meistä on koululiikunnasta joitakin ikäviä yksittäisiä muistoja – kuitenkin joillekin koululiikunta on yksi traumaattinen, koko perusopetuksen kestänyt koettelemus. Liikuntaan liittyvät ikävät muistot ovat suuri riski, sillä on jopa todennäköistä, että nämä henkilöt vieraantuvat liikkumisesta täysin.

Liikuntapalveluiden kokonaisvaltainen kehittäminen on äärimmäisen edullinen sosiaalisten ja terveydellisten ongelmien ehkäisymuoto. Miksi emme panostaisi juuri siihen?