Tampereen kaupungin talouden tasapainotus on edellyttänyt sosiaali- ja terveyslautakunnalta vaikeita ratkaisuja, joista usean pitkän tähtäimen vaikuttavuus on talouden kannalta arveluttava. Olemme joutuneet esimerkiksi laskemaan hoitajamitoitusta, nostamaan terveyskeskusmaksuja sekä leikkaamaan kumppanuusavustuksia.
Vaikeassa taloustilanteessa on ymmärrettävää, että useampia kiviä käännetään talouden suunnan kääntämiseksi. Vastuulliseen talouspolitiikkaan kuitenkin kuuluu arviointi siitä, miten tehdyt leikkaukset kasautuvat tulevaisuuteen. Mikäli satasen säästäminen tällä viikolla tarkoittaa tonnin lisäkuluja kuukauden päästä, ei voida puhua talouden tasapainottamisesta.
Lautakuntaa sitoo tällä hetkellä päätös siitä, ettei uusia palvelulupauksia voida toteuttaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ennaltaehkäisyn edellytyksiä on heikennetty, vaikka vallitsevassa tilanteessa juuri ennaltaehkäisyyn tulisi panostaa.
Kaupunkia kuormittaa etenkin erikoissairaanhoidon kustannukset. Mikäli kynnystä hakeutua mahdollisimman nopeasti perusterveydenhuollon piiriin madallettaisiin, saataisiin taatusti merkittäviä säästöjä pidemmällä aikajänteellä. Esimerkkinä voidaan käyttää tilannetta, jossa vaivan ilmetessä fysioterapia saattaisi olla riittävä hoitokeino, mutta pitkittyessään vaatii leikkaushoitoa. Kovinkaan kummoinen fakiiri ei tarvitse olla, päätelläkseen kumpi tilanne säästää sekä inhimillisiä että taloudellisia resursseja.
Useat järjestöt tekevät kaupungin kannalta ensiarvoisen tärkeää ennaltaehkäisevää työtä. On siis aiheellista arvioida kriittisesti ”ykköstonnien” säästämisen järkevyyttä kumppanuusavustuksista tilanteessa, jossa kaupungin tulos on kymmeniä miljoonia alijäämäinen. Kuten aiemmin todettua, on ymmärrättevää, että säästöjä haetaan, mutta juuri ennaltaehkäisevästä toiminnasta sitä ei ole älykästä tehdä.
Tiukan talouskurin kannattajat puhuvat paljon siitä kuinka meillä ei ole oikeutta elää velaksi tulevien sukupolvien piikkiin. Tulevaisuuden ajatteleminen on arvostettavaa. Siksi onkin syytä kysyä kuinka kauan voimme leikata palveluista, joita myös tulevaisuudessa käytetään? Emmekö juuri silloin elä tulevien sukupolvien piikkiin, jos rapautamme juuri niitä rakenteita, jotka määrittävät hyvinvointivaltion?
Kyse ei ole siitä, etteikö vaikeassa taloustilanteessa voisi tehdä leikkauksia. Kyse on siitä, että palvelutason heikentäminen ei tuo oikeita säästöjä.
Perttu Jussila 