Maailman keilailuliitto – mikä homma?

Olen saanut hyvin paljon kysymyksiä liittyen maailman keilailuliiton tulevaan kongressiin ja siellä tapetilla oleviin valintoihin. Lajiliittojen valinnoissa kyse on hyvin samoista asioista kuin kaikissa muissakin henkilövalinnoissa – arvoista, ideoista ja toimintatavoista. Pyrin tässä käymään tilanteen läpi mahdollisimman ymmärrettävästi, vaikka ei keilailusta itsessään juuri mitään tietäisikään.

Monien maiden jäsenliittojen talouden kannalta keskeinen haaste on se, että aikuisten MM-kilpailut ovat vuodesta 2011 lähtien olleet joko Yhdysvalloissa (pääasiassa Las Vegasissa), Hong Kongissa tai Lähi-idässä. Näihin paikkoihin matkustaminen ja siellä eläminen on hintavaa. Esimerkiksi Suomen Keilailuliitolle vuoden 2017 MM-kilpailut Las Vegasissa maksoivat lentoineen, hotelleineen ja päivärahoineen noin 50 000 euroa. Nykyinen tilanne on yksinkertaisesti monelle maalle taloudellisesti täysin kestämätön. Olympialaisista on turha haaveilla, jos maita alkaa putoilla MM-kilpailujen osallistujalistoilta.

Miksi arvokisat sitten keskittyvät vain näihin paikkoihin? Koska ne ovat ainoita paikkoja, joilla on resursseja maksaa 150 000 dollaria maailman keilailuliitolle vain MM-kilpailujen järjestämisen riemusta. Tämä ”hosting fee” on ollut olemassa vuodesta 2011, joka sattuu olemaan sama vuosi jolloin maailman liiton puheenjohtaja ryhtyi nauttimaan 110 000 dollarin vuotuista palkkaa. Sosiaalilisineen summa on – yllätys, yllätys – 150 000 dollaria. Tämän uudistuksen ajoi maaliin silloinen puheenjohtaja, joka nykyisen toimii liiton toimitusjohtajana samaisella vuosikorvauksella. Vain sillä erotuksella, että nykyisin hänen palkkansa maksaa maailman liiton puheenjohtaja omasta pussistaan. Tällä keinolla sheikki Talal sai silloisen puheenjohtajan – Kevin Dornbergerin – luopumaan puheenjohtajaehdokkuudestaan ja jäämään toimitusjohtajaksi. Toiselle raha, toiselle asema.

Maailman liiton johto on ajanut lajin luonteen kannalta merkittäviä muutoksia läpi ilman avoimuuden häivääkään. Uudistukset mm. pistelaskuun ja kilpailuformaatteihin ovat olleet luonteeltaan sattuman osuutta lisääviä, jonka ei pitäisi olla sitä mitä urheilussa tavoitellaan. Lajin seurattavuuden helpottaminen on kunniakas tavoite, mutta merkittävien muutosten tulisi pohjautua a) dataan ja b) niistä tulisi käydä aitoa dialogia. 0/2.

Avoimuuden puute on aiheuttanut useissa jäsenliitoissa voimattomuuden tunnetta. Maailman liitolta kaivattaisiin enemmän kansallisten liittojen toiminnan tukemista, mutta tällä hetkellä vain harva tietää mitä on meneillään. Jopa jäsenmaksun maksaneet liitot joutuvat pulittamaan 200 dollaria siitä, että saavat osallistua kongressiin, jossa asioista on mahdollista saada edes hiukkanen selvyyttä. Edellisen valintakongressin jälkeen liikkui sitkeitä huhuja siitä kuinka useiden pienempien liittojen maksuja oli maksettu samalta hongkongilaiselta pankkitililtä. Nykyinen tapa on korruptiolle aivan liian altis.

Nykyjohto käyttäytyy kuin se omistaisi maailman keilailuliiton. Näinhän ei tietenkään ole. Tämän vuotisessa valintaprosessissa on käytetty useampia likainen temppu: 1. Vain istuvan puheenjohtajan agenda suostuttiin lähettämään jäsenliitoille tutustuttavaksi. 2. Meille jätettiin lähettämättä valtakirjapohja äänien keräämistä varten. 3. Minut yritettiin blokata kongressista ulos siten, että ilmoittautumisformi lähetettiin 5 tuntia ennen lopullista takarajaa. Sattuuhan näitä.

Matkalle on mahtunut myös muita hyvin valitettavia tapahtumia. Yksi suurimmista tukijoistani, Euroopan liiton varapuheenjohtaja Kim Jensen menehtyi viime helmikuussa sairaskohtaukseen. Olin viimeinen henkilö kehen hän oli ollut yhteydessä. Maailman liiton varapuheenjohtajaksi ehdolla ollut henkilö vetäytyi viime hetkillä, koska ei lopulta yksinkertaisesti uskaltanut haastaa sheikin valtaa.

Ehkä eniten kysytty kysymys on ollut, että voidaanko minut oikeasti valita maailman liiton johtoon? Kyllä voidaan. Kuinka todennäköistä se on? Tähän on vaikea vastata. Etenkin suljetuissa äänestyksissä vain sillä on merkitystä, mitä lappuun kirjoitaa – ei sillä minkä puolesta on kuukausia puhunut. Selkään puukottamisesta ei jää paljastavaa jälkeä. Kun tietää organisaation toimintatapojen olevan läpeensä korruptoituneita, ei kannata liiemmälti luottaa mihinkään. Tyytymättömyys on erittäin laajaa, mutta kenen kohdalla se riittää voittamaan mahdollisen henkilökohtaisen hyödyn? Onneksi tämäkin selviää.

Toinen top-kysymys on ollut miten uskallan? Ehkä siten, että ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin uskaltaa. Mikään ei voi muuttua, jos kadotaan varjoihin mutisemaan silloin kun pitäisi uskaltaa sanoa. Jos minä en tätä tee, ei sitä tee kukaan muukaan eikä tekemättömyys ole vaihtoehto. Huonoin skenaario on se, että mikään ei muutu. Tämän kanssa eläminen on yllättävän helppoa.

Häviämistä ei kannata pelätä – häviäminen on yksi yrittämisen mahdollinen lopputulos.

ps. kansikuva on eräästä maailmanliiton palaverista. Ilme kertoo runsaasti.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s