Tästä tuli melko pitkä, mutta halusin ottaa tähän mahdollisimman paljon suoria lainauksia päihdetyöntekijöiden vastauksista. Niitä olisi ollut paljon enemmänkin. Painotan, että kyseessä ei ole tieteellinen tutkimus.

Kyselyyn Tampereella päihdetyötä tekeville vastasi 77 henkilöä. Vastaajista 37,3% kertoi olevansa lähihoitaja, 28% sairaanhoitaja, 24% sosionomi ja 10,7% oli muita taustoja. Viimeisessä nousi esiin mm. sosiaalityöntekijä, yhteisöpedagogi ja nuoriso-ohjaaja. Kaksi kertoi olevansa esihenkilöasemassa.

Nelisen vuotta sitten Tampereella otettiin korvaushoidon osalta käyttöön niin kutsuttu kukaan-ei-putoa-malli, joka on myös herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan.  Konseptin tavoitteena oli pystyä vastaamaan asiakkaan yksilöllisiin tarpeisiin. Kyselyn perusteella päihdetyöntekijät suhtautuvat mallin ansiohin kriittisesti. 68,9% vastaajista oli täysin tai jokseenkin eri mieltä ”kukaan-ei-putoa-malli on ollut parannus Tampereen päihdehoitoon”-väitteen kanssa. Täysin tai jokseenkin samaa mieltä olevia oli puolestaan 11,7%.

Tilannetta kuvattiin mm. seuraavasti:

Korvaushoito tai muu hoitosuhde ei katkea retkahdukseen. Retkahdukset kuuluvat sairauden kuvaan ja ovat mahdollisuus myös oppia omasta taudinkuvasta, jos psykososiaalista tukea ja psykoedukaatiota on tarjolla.

Asiakasosallisuus on parantunut- heidän tod. vaikutusmahd. En osaa sanoa. Päihdeongelman hoito on tasapäistä lääkekeskeistä, jossa psykososiaalinen ja yksilöllinen tuki on vähäistä. Asiakkaat ovat liukuhihnalla jossa määrä ratkaisee, ei laatu. Kukaan ei putoa malli ei kuntouta vaan sitoo hoitopaikkoihin, jotka saavat siitä taloudellisen hyödyn. Yhteistyö esim lastensuojelun kanssa huonoa.

Viime vuosina useampi on päässyt huumekatkolle, tosin kahden viikon odottelun jälkeen. Kohtuuttoman pitkät jono huumehoitoon pääsyllä. (Selviämisasemalle pääset hyvässä lykyssä jo seuraavana päivänä, täytyy olla vain alkoholin käyttö). Ei ole paikkaa mihin huumeiden käyttäjät pääsevät ”selviämään.”

Odotusaika hoitoon pääsyyn on armottomasti liian pitkä, se asia on nyt entisestään huonontunut. Päihdeongelmaiset tarvitsevat konkreettista apua heti, kun siihen ovat valmiit, eikä ”lässytystä ja kahvia” pitkänä odotusaikana, erään asiakkaan sanoin.

Laitoksiin ei pääse silloin kun aika olisi otollisin. Korvaushoito on ainakin Breikin suhteen yks vitsi koska heidän asiakkaita ohjataan samaan aikaan katkolle. Oheiskäyttö on lisääntynyt, koska raha ratkaisee eikä ihmisen kuntouttaminen. Päihdehoitoon kuuluvaa keskusteluapua ei saa kuin harva.

Palvelut lokeroituneet ja pirstoutuneet, ihminen jää hoidon sivurooliin, kun palvelut on järjestetty organisaatiolähtöisiksi. Samasta syystä moni päihdeongelmainen jää myös mt-palveluiden ulkopuolelle. Integroitunut mt- ja päihdehoito hukattu projekteihin.

Breikin ja Jeesin ajat menevät yli kuukauden päähän eikä asiakkaille tarjota tarpeeksi psykososiaalista tukea. Huumehoidon ei pitäisi olla vain injektio neljän viikon välein. Pitäisi tarjota myös pidempiä jaksoja kuntoutuksessa/sairaalassa niitä tarvitseville.

Vastauksissa läpileikkaavina teemoina olivat psykososiaalisen tuen niukkuus sekä hoitoon pääsyn vaikeus. Jotkut kokivat hoitoon pääsyn helpottuneen, mutta olivat selkeässä vähemmistössä.

Päihdehuollon palveluiden toteuttamisesta on linjattu mm. sosiaalihuoltolaissa, terveydenhuoltolaissa sekä päihdehuoltolaissa. Tein näistä kustakin yhden kysymyksen hivenen vaalikonetyyliin. Tulokset olivat hälyyttäviä.

Kaikissa kolmessa merkittävä enemmistö koki, että lain linjaukset eivät Tampereella toteudu. Kysyttäessä perusteita sain vastauksiksi mm. seuraavaa:

Läheisille ei tarjota ainakaan ostopalveluissa systemaattisesti apua, koska kaupunki ei tätä palvelua osta.

Tällä hetkellä hoitoon pääseminen, erityisesti korvaushoitoon, avohoitoon, katkolle tai kuntoutukseen, pääsy on äärimmäisen hidasta. Asiakkaita pompotellaan paikasta toiseen resurssipulan vuoksi.

Tällä hetkellä Tampereen Päihdepalveluissa asiakkailla ei ole mahdollista saada riittävää psykososiaalista tukea ja hoitoa resurssivajeen vuoksi. Lisäksi kahden korvaushoitoa tamperelaisille tarjoavan klinikan toinen osapuoli (A-klinikka) kuormittuu tällä hetkellä merkittävästi kun toisen (Hoiva, Breikki) klinikan resurssivajeen vuoksi kaikki uudet asiakkaat ohjataan hakeutumaan toisaalle.

Tampereella tökkii pahasti hoitoon pääsy. Oli sitten kyse psykiatrisesta tai päihdeongelmasta. Asiakkaat joutuu jonottamaan ja odottamaan avun saantiaan mahdollisesti kuukaudenkin.

Läheisten on Tampereella hyvin vaikea saada tarvitsemaansa apua, tietoa ja tukea. Itseasiassa usein täysin mahdotonta.

Hoitoihin on vaikea päästä, niin hidasta, että motivaatioikkuna ehtii asiakkaalla sulkeutua. Omaisiin voisi kiinnittää enemmän huomiota palveluissa.

Usein mielenterveys ongelmat ovat kärjistyneet huolestuttavalle tasolle ennen kuin potilas hakeutuu hoitoon. Hoitoon pääsy kestää liian kauan (kuukausien jonot ennen ensimmäistä aikaa mielenterveyspolilla/tipotiellä). Kun mielen hoito viivästyy hoidetaan psyykettä tutulla tavalla eli päihteillä.

Terveyskeskuksella lääkärin tapaamiset pikaisia, alle 5min. Päihdeongelmaiselle määrätään diapamia päihteidenkäytön pelkotiloihin. Kohtaaminen ollut ala-arvoista.

Vastauksissa korostuu ne samat asiat, mitä myös läheisten sekä käyttäjien vastauksissa. Läheisistä miltei 80%:a sanoi, ettei ole saanut minkäänlaista tukea tilanteeseensa. 

Viimeisenä avokysymyksenä oli ”mitä asioita Tampereen päihdehuollossa tulisi erityisesti kehittää?”

Lääkkeetöntä hoitoa lisätä ja avopuolen kuntoutusta. Nopeuttaa lääkkettömään hoitoon pääsyä. Tuntuu,että Tampereella ainoa ”ratkaisu” on korvaushoito,mistä puuttuu hoidollinen osuus kokonaan.

Johtamista, tasapuolista ja laadukasta hoitoa, resurssit suhteutettuna asiakasmäärään sekä asiakkaiden tarpeisiin. Asiakasryhmä on vaativa ja tarvitsevat enemmän ohjausta ja psykososiaalista tukea. Lisäksi hoidossa tulisi huomioida paremmin asiakkaat joilla on muita diagnooseja esimerkiksi skitsofrenia päihdesairauden lisänä.

Työntekijöille ei myöskään ole riittävää koulutusta esimerkiksi väkivaltatilanteisiin.

Vähemmän byrokratiaa, esim. palvelupyyntöjen päättäminen ei yksistään asiakasohjauksella, käsittelyajat turhan pitkät. Huumekatkolle pääsyyn nopeammin ja huumeiden käyttäjille oma ”selviämisasema”. Pistohuoneista kannattaa jo puhua ja olla mukana Helsingin hankkeessa. Lisää asunto ensin-periaatteen asumispalveluita niin että henkilökunta on 24/7, joka takaa illan ja yön turvallisuuden.

Pitkiä laitoshoitoa enemmän niitä tarvitseville. Apua päihteitä käyttävien omaisille aktiivisemlin.

Etenkin nuorten ja nuorten aikuisten auttamiseen hurjasti lisää resursseja. Myös tukimuotoja, missä apua voi saada anonyymisti. Vaihtoehdot livenä, verkossa ja puhelimitse.

Korvaushoitoklinikoita tarvitaan lisää, jotta nykyisten palveluntuottajien taakkaa saadaan pienemmäksi. Asiakkaat eivät saa riittävää psykososiaalista tukea päihdeongelman hoitoon. Klinikoiden työntekijä-asiakas -määrien suhdetta täytyy saada resursoitua paremmin, jotta asiakkaille voidaan turvata oikeanlainen hoito.

Yhteenveto:

Kolme kyselyä tehtyäni ja käytyäni läpi ne 700 vastausta on muutama seikka käynyt selväksi. Eivät ehkä niinkään uusina asioina, mutta vahvistaneet jo aiemmin muodostunutta käsitystä. 

Ensinnäkin kaikista vaikuttavin yksittäinen tekijä on se, miten päihdeongelmainen kohdataan palveluissa ja millainen on omahoitajan suhtautuminen. Osalla käy paremmin ja osalla huonommin. Päihdetyöntekijöiden vastauksissa nousi toistuvasti esiin liian niukat resurssit, joka ylikuormittaa tekijät. On selvää, että tämä peilaa myös sihen millaisella intensiteetillä on mahdollista kohdata asiakkaat.

Toiseksi läheiset läheiset jätetään järjestelmällisesti oman onnensa nojaan. Tämän inhimillistä ja yhteiskunnallista haittaa ei vaan voi kylliksi korostaa. Olisikin tärkeää, että tähän kehitetään Tampereella proaktiivinen malli, jossa läheisten tilanne otetaan heti haltuun eikä sysätä vain yhteistietoja Fimfamiin. Läheisten huomioimisesta linjataan laissa. Tämä ei ole mikään nice-to-have-homma vaan asia, jonka kuntoon saaminen on välttämätöntä.

Kolmanneksi lääkkeettömän hoidon ja laitoskuntoutuksen saaminen on aivan liian haastavaa. Päihdehuoltolaki sanoo, että hoito toteututetaan ensisijaisesti avohuollon palveluin, mutta asiakkaalla on oikeus myös laitoskuntoutukseen. Avohoito ei tarkoita automaattisesti korvaushoitoa, joka on myös hyvä muistaa.

Neljänneksi psykososiaalisen tuen tarjoaminen on onnettomalla tasolla. Tämä osin liittyy jo tuohon ensimmäiseen kohtaan omahoitajasta. Kierrämme kehää, jos tätä ei saada kuntoon. 

On todettava, että – jälleen – yllätyin vastaajamäärästä. Se kertoo siitä, että kentällä työskentelevät ihmiset suhtautuvat tähän intohimolla ja siitä, että halua kehittää toimintaa ja auttaa näitä ihmisiä todellakin löytyy. Se on aivan mieletön voimavara, vaikka moni onkin todella väsynyt järkyttävän työtaakan alla. 

Loppukaneetti onkin sitten eri maata. Käsitykseni siitä, että Tampereen päihdehuollon palvelut eivät täytän lain vaatimuksia vain vahvistuivat. Tämä on asia, joka otettava vakavasti. Myös silloin kuin rahasta päätetään eikä vain silloin kun voi moraaliposeerata sosiaalisessa mediassa.

Linkki käyttäjien kyselyn yhteenvetoon

Linkki läheisten kyselyn yhteenvetoon

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s